Puhumisen vaikeudesta

Suomalainen mies ei tunnetusti puhu eikä pussaa. Valitettavasti myös minä kuulun tuohon stereotyyppiseen joukkoon. Varsinkin tärkeistä asioista puhuminen tuntuu olevan meille miehille vaikeata - jostain syystä. Urheilusta, armeija-ajasta ja muusta kyllä puhutaan, mutta ei ystävyydestä tai rakkaudesta - hui, miten vaikeat aiheet meille miehille! Puhun siis mielelläni ystävien ja kavereiden kanssa - jopa tuntemattomille! Mutta tietyt aiheet vaan vetävät hiljaiseksi. Peruskouluaikojen rakkauskirjeistä saa kuulla vieläkin, lukiossa älysin moisen touhun lopettaa (ettei joutuisi uudelleen naurunalaiseksi).

Minä olen päättänyt parantaa tapani. Siis opetella ainakin tuota puhumista nyt ensimmäiseksi. Viime syksynä osallistuin Punaisen Ristin järjestämään henkisen tuen peruskurssille. Olin ainoa miespuolinen henkilö siellä. Olo oli aluksi nihkeä, mutta ei tuo nyt niin kamalaa ollut. Lopulta tuli puhuttua tuntemattomille sellaisista asioista, joista en ole ennen puhunut. Oppia ikä kaikki! Täytyy lähteä jatkokurssillekin, jos sellainen järjestetään joskus jossain lähistöllä.

Puhumisen lisäksi on tärkeätä osata kuunnella. Valitettavasti kuuntelemisen taito tuntuu olevan monella hyvällä puhujalla hukassa. Inhoan sellaisia ihmisiä, jotka eivät kuuntele, mitä toinen ihminen sanoo. Se on epäkohteliasta ja vie itse puhumiseltakin pohjan. Miksi haaskata energiaa tärkeistä asioista puhumiseen, jossei toinen osapuoli kuuntele?

Puhumisesta saan hyvän aasinsillan henkilökohtaiseen kännykkäkäyttäytymiseen. Nolosti on myönnettävä, että olen tekstiviesti-ihminen. En pidä kännykkään puhumisesta; sen tietävät ystäväni ja kaverini. Tekstiviestittäminen näkyy myös laskussa - tekstiviestien osuus on moninkertainen puhesykäyksiin verrattuna. En tiedä miksi haluan hoitaa esimerkiksi viranomaisasioita sähköpostitse tai menemällä käymään ennemmin kuin soittaisin heille. Myös ystäville lähtee enemmin lohdutus-/onnittelutekstiviestejä kuin puheluita.

Muutamaan otteeseen olen halunnut soittaa muutamalle ihmiselle, joita minulla on ikävä ja jotka kenties tarvitsevat lohduttavaa ääntäni. Vaikka ihmiset olisivat pikavalinnassa, niin ei heille tule soitettua. Mistä tuokin johtuu? En varmaan halua häiritä heitä, olla vaivaksi. Totta kai he voivat sanoa, etteivät ehdi puhua kanssani. Ehkä en kestä tulla hylätyksi. No, joka tapauksessa tavoitteenani on parantaa tätäkin puutetta. Ehkä on otettava härkää sarvista ja joskus painettava sitä pikavalintanäppäintä. Jo tulevan ammatinkin kannalta olisi hyvä oppia puhumaan myös puhelimessa - kaikkia asioita ei voi hoitaa sähköpostitse tai tekstiviestitse, se on selvä.

Ja mitä pussaamiseen tulee, niin se on kyllä opittava heti alusta alkaen. Tuota kun ei ole tullut juuri harrastettua - syystä tahi toisesta..