:JustBlogIt!:

"Cave quid dicis, quando, et cui"

Nyt kun joulukortit on saatu onnellisesti postiin (ja onnellisille vastaanottajilleen), on taas lahjarumban vuoro. Niiden hankita on näköjään taitolaji, niin syntymäpäivä- kuin joululahjojenkin kohdalla - pitäisi kyllä hyväksyttää olympialajiksi. Perheen kesken on yhä tapana jakaa muutama paketti ja lahjojen valinta on vuodesta toiseen vaikea. Tämä siitäkin huolimatta, että itsekullekin varmasti riittää se, että on terve, katto päänsä päällä, lämmin ja hyvä nukkua sekä ruokaa riittävästi.

Jos on vaikeata valita lahjaa läheisille, niin sitä se on myös lähemmille ystäville - siis heille, joiden kanssa on ollut tekemisissä vuoden aikana enemmän tai vähemmän. Harrastukset auttavat lahjavalinnassa eli taitelijatyyppiselle jotain pensseleitä yms. tarviketta. Mutta harrasteet eivät ongelmaa toki kokonaan poista, helpottavat vaan sitä.

Mahdottomia tapauksia ovat kaunottaret - siis valita lahjaa heille. Varsinkaan, kun ei ole heidän kanssaan kuin ystävyys/kaveruussuhteessa (ystävä, kaveri - sillä on merkitystä, palaan tähän jossain toisessa yhteyessä). Väärän kuvan antaminen on niin virhemenettely kuin olla ja voi (nimimerkillä kokemusta omaava) ja pahimmassa tapauksessa suhteen korjaaminen on vaikeata, ellei jopa mahdotonta. En tosin tiedä, vaihtaisinko paikkoja henkilön kanssa, jonka pitää hankkia lahja seurustelukumppanilleen (itselläni kun ei ole koskaan ketään ollut). Toisaalta virtuaalimaailmasta saa apua - esimerkiksi Jatkoajan keskustelupalstalla on perustettu asiaa koskeva ketjukin helpottamaan hankintoja (suosittelen miespuolisille lukijoille myös Naisasiat-ketjua). Mitään kallista ei tietystikään tarvitse ostaa, vai tarvitseeko? Ovatko naiset(kin) sitä mieltä, että ajatus on tärkein eikä toteutus (ja laatu korvaa määrän)? Veikkaan, että moni vastaa visaiseen kysymykseeni "kyllä" vaikkei sitä tarkoittaisikaan. Skaalaa tietysti on lahjakorteista koruihin - riippuu tietenkin suhteen laadusta eli vakavuusasteesta. Onneksi (tai valitettavasti) tuollaista ongelmaa ei ole.

Jos on vaiketa ostaa lahjoja, niin niiden toivominen on helppoa. Vaikka erilaiset eettiset ja aineettomat lahjat ovatkin se ekologisin vaihtoehto, niin aina sitä jotain käsinkosketeltavaa haluaisi. Tällä hetkellä pesäpalloräpylä tulevaa kautta varten (Go Räpsä-Ässät!), sähköhammasharja (olen laiskistunut perinteiseen harjaamiseen) tai Frendit-boxi sisältäen kaikki kaudet. Aineettomista tietysti motivaatiota tulevaan gradukoitokseen, mutta sen kai jokaisen maisteriehdokkaan täytyy löytää itsestään.

Tällaisista tosin voi ainoastaan unelmoida - vaikka eihän toista ihmistä voi omistaa.


Eilinen oli pitkästä aikaa kiva päivä. Kävin Helsingissä pelailemassa Räspä-Ässien sisukkaiden ja reippaiden ihmisten kanssa pesäpalloa Väinö Tannerin kentällä, Kallion sydämessä. Tunti siinä tuli hutkittua ja muutaman kerran palloon tuli osuttuakin (ja kuuluisa kentän läpi-lyöntikin tuli tehtyä). Pelin jälkeen kuvataideopiskelijoiden joulumyyjäisiin (harmitti, ettei ollut käteistä euroakaan mukana) ja sitten glögille. lämpöisten juomien ja heleiden joululaulujen kimppuun! Kävin vihdoin erään ystäväni uudessa asunnossa - kutsut tulivat sekä tupareihin että synttäreihin, mutta en voinut kumpaankaa venyä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Oli kiva tutustua uusiin ihmisiin ja viettää aikaa vanhojenkin parissa. Illan kruunasi (not!) paluumatkalla samassa junassa nähty Reetu eli Frederick - jeah!

Sain viimein kortitkin kirjoitettua. Reilut parikymmentä niitä nyt tuli. Ja tänäkin vuonna, perinteitä velvoittaen kortit lähtevät joulua edeltävänä viikkoa - seimileimalla varustettuna totta kai! Yritin muistaa kaikkia heitä, joiden kanssa olen ollut enempi tai vähempi tekemisissä. Toisaalta kaikkien osoitteita minulla ei ole tiedossa, joten heille sitten sellainen sähköinen kortti. Siten tosin muutama merkki uhkaa jäädä käyttämäti, mutta välikö sillä. Tykkään kirjoittaa kortteja (osin sen takia aloitin postcrossingin) - etenkin, kun kirjeiden kirjoittaminen on jäänyt sähköpostien ja tekstareiden jalkoihin.

Glögin lomassa kuunneltiin siis joululauluja ja etenkin tämä WHAM! klassikko sai paljon soittoaikaa - peräti kolmesti taisi soida. Ei siinä mitään, ihan kiva tsipale.


Viime kuukausi ja osin tämäkin on ollut täynnä kokouksia, tenttejä ja muita pakollisia menoja. Ja vielä kun päälle laittaa joulukiireet, niin eipä ole ehtinyt paljoa laakereillaan levätä. Ja kun pakollisista menoista on päästy eroon, niin sitä on niin kuitti, että on aivan pakko levätä laakereillaan. Jotenkin sitä ihmisillä on loppuvuodesta hirveä kiire joka paikkaan - ei ihme, että kaupat ovat täynnä hieman levotonta ja ärtyistä porukkaa. Itse olen muutaman lahjapaketin jo ostanut ja sentään saanut joulumerkit hommattua kortteihin. Vielä kun saisi ne kortit kirjoitettua, niin alkaisi jo helpottaa - vaan taitaa jäädä viime tippaan tänäkin vuonna.

Kalenteri on kiva väline laitettaessa ylös pakollisia ja tärkeitä menoja. Mutta sen yhteensovittaminen ystävien ja kavereiden kanssa ei onnistu - ei sitten millään. Aina on jollain jotain menoja silloin, kuin itsellä olisi hieman helpompaa. Elokuvissa käynti hyvässä seurassa voi olla niin kiven takana, että ihan hirvittää. Eilen jouduin siirtämään erästä elokuvakäyntiä varmaan alkuvuoteen, kun minulle ei käynyt tentin takia tänään ja toiselle ei puolestaan käynyt torstaina. Ja toisen ystävän kanssa oli tarkoitus tavata perjantaina, mutta minulle olisi käynyt lauantai - mikä taas on hänen muuttopäivänsä Vantaalta Helsinkiin. Pitäisiköhän sitä viettää loppuvuosi ihan omissa oloissa, kun tapaamisten järjestäminen on nyt niin vaikeata?

Anneli Mattila - Ethän mee. Olisi sopinut edelliseen merkintään paremmin, mutta hyvältähän tuo näyttää/kuulostaa tässäkin.


Olin suunnitellut seuraavan merkintäni liittyvän taannoiseen Brysselin-matkaan. Kuvia ja kertomuksia Belgiasta. Mutta arki on tullut väliin - kokouksia, koulujuttuja ja muita pikkukiireitä. Ensimmäinen viikko matkan jälkeen sujui kivasti, mutta nyt on pientä alavireisyyttä ollut havaittavissa. En tiedä, johtuuko kaamoksesta (eli siitä, ettei maassa eikä edes puussa ole lunta) vai tarttuuko blue muista ihmisistä. Naamakirjaystävien tilaviestit kun ovat olleet sadattelua jatkuvasta sateesta, usvasta ja pimeästä. Minua sää ei ole haitannut, sillä se on asenne- ja pukeutumiskysyms.

En voi silti olla myöntämättä sitä tosiasiaa, että tunsin itseni alkuviikosta oheiseksi repustani roikkuvaksi klovniksi (ostettu Kontti-tavaratalosta) jonglööraten kolmella pallolla yksipyöräisellä ajaen. Narriksi, joka viihdyttää muita ihmisiä muttei itse ole kovinkaan onnellinen (kai). Totta kai autan ystäviäni ja kuuntelen heitä - sekä virtuaalisesti että livenä. Useammat ovat sanoneetkin, että minusta tulisi hyvä pappi tai psykologia. No ei poliisia sentään. Joka tapauksessa haluan, että he ovat onnellisia (ja iloisia perheuutisia onkin esimerkiksi Tampereen suunnalta kuulunut) ja voivat luottaa minuun.

Haluaisin viettää heidän kanssa enemmän aikaa kuin pakolliset heit ja moit tai kahvin verran - juuri viime viikolla näin erästä pitkäaikaista ystävää 10 minuuttia. Parempi sekin kuin ei hetkeäkään - eräitä en ole nähnyt runsaaseen vuoteen. Ongelma on siinä, että heitä on sekä Tampereella että Helsingissä ja itse asun tässä "keskellä". Erilaiset tapahtumat ovat kyllä hieno tapa tavata ystäviä. Tosin en aina pääse niihinkään. Olen missanut sekä tuparit, synttärit ja muuten vaan -bileet sekä huomenna kai ainejärjestön pikkujoulut. Vaikka reissumiehen koti on siellä missä hänen reppunsa, niin ei se helppoa ole etsiä sijaa majataloista.

Ongelma on kai lähinnä siinä, että elämäni on tällä hetkellä odottamista. Odottamista, että saan ensin kandiopinnot päätökseen (ja edes jonkinlaisen tutkinnon), jotta saisin gradun täyteen vauhtiin. Tällä hetkellä sen vauhti ei päätä huimaa. Lisäksi ihmissuhderintamalla ei tapahdu mitään. En tosin tiedä, tulisiko edes tapahtua, sillä on kai parempi keskittyä ensin opintoihin ja sitten muuhun elämään. Tai sitten vaan ikävöin aikaa, jolloin ystävät olivat lähellä (siis lapsuudessa) eivätkä kaukana kuten tällä hetkellä. Yhtä kaikki on oltava kiitollinen terveydestään ja siitä, että saa joka päivä vatsansa täyteen. Tosin Maslowin tarvehierarkia on osoittanut, että elämässä on muutakin kuin ruoka ja päänpäällä oleva katto. Mene ja tiedä.

Piipahdin tuossa pari-kolme päivää Brysselissä, Euroopan pääkaupungissa vihreiden ihmisten kanssa. Tutustuimme meppien - Sadun ja Heidin johdolla Parlamenttiin. Lisäksi kävelimme ristiin rastiin Belgian pääkaupungin katuja ja tulipa osallistuttua katedraalissa katolilaiseen messuun, joka pidettiin ranskaksi ja flaamiksi. Kiva reissu ja paljon uusia tuttavuuksia sekä kokemuksia. Ja ihana ilma - joka päivä +15 astetta. Mutta lisää matkakokemuksia kuvien kera sitten myöhemmin. Nyt satunnainen matkailija lepäilee hiukan, perin väsyttävä reissu.

Tiistaina piipahdin jälleen Tampereella. Kävin tenttimässä vero-oikeuden perusteita ja hoitamassa muutamia asioita. Ja kahvittelin: sekä SPR:n Hämeen piiritoimistolla piirin työntekijöiden ja Tampere-talossa erään toimittajakollegan kanssa. Mutta suurimman ilon tuottivat erään kaunottaret, joita näin pitkästä aikaa - yhtä en ollut nähnyt ainakaan kolmeen kuukauteen ja toista kolmeen vuoteen. Turisin molempien kanssa vähän aikaa ja sovin jatkotapaamiset (siis kahvittelut tai syömingit), jotta kuulumisista saa paremmin kiinni. Kyllähän ystävien tapaaminen saa aikaan hyvää fiilistä, meni esimerkiksi tentti miten päin vaan.

Lauantaina sain pitkästä aikaa kokea surun voiman ihmisen elämässä. Olin mukana saattamassa erästä Kuntaliiton pitkäaikaista (mutta silti niin "nuorta") työntekijää hänen viimeiselle matkalleen. Siunaus- ja kukanlaskentatilaisuus Hietaniemessä oli kylmästä säästä huolimatta harras ja tunnelma välittävän lämmin. Jos poismeno oli raskas meille työtovereille, niin raskaampi se oli hänen läheisilleen. Kyyneleitä ei säästetty siunaustilaisuudessa ja miksi olisi pitänytkään.

Itse en tuntenut vainajaa kuin pätkätyöni merkeissä Kuntamarkkinoiden aikana runsaan seitsemän vuoden ajalta. Hänen kanssaan lähin esimieheni (no, esinaiseni) suunnitteli ja toteutti asioita, jotta Kuntatalo olisi valmis vastaanottamaan markkinavieraat. Kuten esimiehini sanoi muistotilaisuudessa itkuisena muisteli: hän oli oikea käsi ja vasen jalka; vasen käsi ja vasen jalka. Hän ei koskaan sanonut ei ja sovitut asiat pitivät.

Mutta elämä jatkuu. Vaikka yksi tärkeä mies on poissa, niin hänen muutamat minullekin opettamat asiat ovat tiukasti selkäytimessä tulevia koitoksia varten. Muutenkin lauantai oli raskas (lähdin siis Helsinkiin aamukuudelta ja tulin takaisin kolmelta), sillä lupauduin kaikeasta huolimatta tuuraamaan Kino Iiriksessä yhden lipunmyyntivuoron (klo 20 näytökseen). Sunnuntaina en mennyt koko päivänä ulos, vaan katselin televisiota (Morsesta Hill Streel Bluesiin ja Frendeihin) ja lepäilin. Tenttiin olisi kyllä pitänyt lukea, mutta aivojen oli pakko saada olla vaan.

bloggaaja

Oma valokuva
marko77
HK / B.Sc. (admin.)
Tarkastele koko profiilia

lukijat

twitter

Copyright 2009 - :JustBlogIt!:

Blogspot Theme designed by: Ray Creations, Ray Hosting.