Lets all go to the lobby...

Olen viime aikoina katsonut aika..paljon elokuvia. Etenkin kotimaisia olen katsonut enemmän kuin aikoihin. Viimeksi viime lauantaina tuli katsottua Härmä -elokuva. Sitä ennen Vuosaari ja Rat King. Niin ja vihdoinkin Syvälle salattu. Ulkomaisista elokuvista olen katsonut Sherlock Holmes kakkosen, Iho jossa elän, Sade kuuluu meille, Neds, Rautarouva, My Week With Marilyn ja The Girl with the Dragon Tattoon. Niin ja Superclasico. Tällä viikolla pitäisi nähdä MI4.

Osittain leffoja on kulunut sen takia, että ne ovat nyt halvempia ja osin ilmaisia. Opiskelijat saavat Finnkinon leffoista 10%:n alen. Päiväleffat maksavat alennuksen kanssa 5,40 euroa. Kino Iiriksessä voin katsoa leffat ilmaiseksi, sillä teen sinne vapaaehtoistyötä yhden viikonlopun kuussa. Toisaalta taas leffaseurana on ollut ihania ihmisiä. Vaikka kyllä sitä yksinkin katselee. Harrastus se on tämäkin.

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA

Varis..eikun Vares

Uusin Vares-elokuva. Mitäpä siitä voi sanoa. Pidin toki, vaikken ole Varekseen liiemmin tutustunut edes Juha Veijosen aikana. Antti Reini on minulle melko tuntematon näyttelijä, mutta veti roolinsa hienosti. Outi Mäenpää ja Anu Sinisalo tekivät myös kelpo roolityön. Samaa ei voi sanoa Jasper Pääkkösestä - räikeää ylinäyttelemistä, kuten aina. Lisäksi elokuvassa oli monia turhiakin näyttelijöitä, kuten Mikko Leppilampi. Ei millään pahalla. Reijo Mäkikin vilahteli cameo-roolissa, olkaahan tarkkoina!

Elokuvan tempo olisi saanut olla kestävämpi. Nyt alku oli sellaista hakemista, keskivaiheilla todella hyvää menoa ja meininkiä, mutta loppuvaiheessa taas, kotimaisen elokuvan tyyliin, tunnelma latistui. Silti juonenkulku oli hyvää ja ajoittain jopa kansainvälistä tasoa (välillä tuli Morse mieleen Vareksen ajatuksenjuoksua seuratessa) ja Turkukin esittäytyi edukseen. Bondimaisuutta riittää niin alkutunnarissa kuin replikoinnissakin. Kauneuttakin riittää aina strippareista kuuman pimun alusasuihin. Silti tai juuri siksi ihan kelpo tekele. ***

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA

Rakastuminen on kangastusta vaan

Mikäli olette joskus olleet rakastuneita ja pettyneet siinä pahasti, niin kanadalainen Kangastuksia (Les amours imaginaires) on juuri sinun elokuvasi. Kangastuksia rakentuu kolmen päähenkilön varaan. Hetero Marie (Monia Chokri) ja homoseksuelli Francis (elokuvan ohjaaja Xavier Dolan) ovat ystävyksiä, jotka kilpailevat nuoren taitelijan, Nicolaksen (Niels Schneider) huomiosta. Rakkaudessa lukemattomat kerrat pettyneet Marie ja Francis yrittävät kaikin keinoin varastaa flirttiä rakastavan Nicon itselleen - jopa ystävyyden kustannuksella. Soidinmenot ovat välillä koomistakin katseltavaa, mutta mitäpä emme tekisi saadaksemme tietyn ihmisen itsellemme? Tarina kulminoituu viikonloppureissuun Nicon sukulaisen mökillä. Rakastuminen ei ole yhtään sen helpompaa kuin rakastaminen.

Elokuvakerrontaa vievät eteenpäin "tavallisten ihmisten" rakastumistarinat. Jokainen katsoja varmasti ammentaa oman tarinansa kertomusten joukosta. Rakkaus - rakastaminen on yleismaailmallista kansalaisuudesta riippumatta. Tarina on soljuvaa ja näyttelijätyöltään kiitettävää. 21-vuotias Dolan on jäljitellyt työssään eräitä aikakautemme mestariohjaajista. Ja kenties ranskalaisen elokuvan tyyliin tricolourin värit näkyvät voimakkaina - aivan kuten oma Renny Harlinimme käyttää Suomen lipun värejä omissa tuotannoissaan. Elokuvamusiikista mieleen jää parhaiten Dalidan Bang Bang, joka on käännösversio Kill Bill vol.1 -rainassakin kuullusta Nancy Sinatran alkuperäisversiosta. Biisi ja sen sanat kuvaavat hyvin sitä tuskaa, jonka toiselle ihmiselle kelpaamattomuus aiheuttaa. Allekirjoittanut herkistyi ainakin viulujen kauniiseen sointiin..

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA

Oscarin salaisuus on uskalluksessa

Mikäli toissayön Oscareista ja Oscar-voittajista on jotakin kirjoitettava, niin teen sen iloisella mielellä The Cove - meren salaisuus -elokuvan kohdalla. Kävin nimittäin viime viikolla katsomassa Sundancessakin erinomaisesti menestyneen dokkarin ja olin aivan haltioissani! Luontoaktivisti ja arvostettu luontotoimittaja Louie Psihoyos on laittanut likoon kunniansa ja maineensa ohjatessaan dokumentin - Oscar on oiva palkinto uskalluksesta ja periksiantamattomuudesta.

Kysessä ei ollut tavallinen nyyhkytarina delfiinien huonosta kohtelusta ja maailmanparantamisesta, vaan tarina miehestä, joka haluaa korjata menneisyyden virheensä. Flipper-elokuvien ja koko delfiini-ilmiön luonut Ric O´Barry havahtui delfiinien huonoon kohteluun vasta huomattuaan, miten eläintä kohdellaan ja ennen kaikkea, miten niitä metsästetään sekä teurastetaan julmasti japanilaisessa kalastajakaupunki Taijissa. Koko valaanpyyntiorganisaatio ja koko Japani ovat ummistaneet silmänsä delfiinien huonosta kohtelusta ja silmittömästä teurastuksesta. 

The Cove on kertomus yhden miehen sodasta delfiiniteollisuutta vastaan. Ric katuu aidosti sitä, että lähti koko touhuun mukaan ja sitä, että hän Flipper-sarjallaan innosti perustamaan delfinaarioita ympäri maailmaa. Ric saa onneksi ymmärrystä osakseen ja apua monelta eri taholta - Louielta ja joukolta oman alansa ammattilaisia, joiden avulla delfiinien riisto saatetaan osin laittomasti suoran toiminnan avulla suuren yleisön keskuuteen. Dokumentti antaa katsojalle myös tukevan tietopaketin siitä, miten valaanpyyntipolitiikkaa pelataan kovin panoksin erityisesti valaanpyyntikomissiossa (IWC) - komissiossa, jota Japani pyörittää kuin pässiä narussa.

Dokumentissa vilahtaa myös The Hero -televisiosarjasta tuttu kaunotar Hayden Panettiere, joka harrastaessaan surffausta on omakohtaisesti ollut mukana parantamassa delfiinien elinoloja. Harva nuori uraansa aloittava tähtinäyttelijä uskaltaa avoimesti ottaa kantaa asioihin ja vaikuttaa niihin muun muassa suoran toiminnan keinoin. Suosittelen dokumentin katsomista - ehkä teidänkin silmät aukeavat. Itse en kyllä enää helpolla lähde Särkänniemen delfinaarioon katsomaan vankeudessa eläviä delfiinejä. Lisätietoja savejapandolphins.org -sivustolta.

Read the rest of this entry »

Posted in AJANKOHTAISTA , ELOKUVISSA , KEVÄT10

Synttärihumua

Syntymäpäivä oli ja meni. Vanheminen tuntuu joka vuosi yhtä ikävältä, mutta lohduttaudun sillä että naisilla vanheneminen saattaa olla vielä masentavampi kokemus kuin meillä miehillä. Toki meilläkin biologinen kello tikittää, mutta naisilla kahta kauheammin. Eipä käy kateeksi. Mutta oli ihan kiva päivä.

Kävin erään ystäväni kanssa elokuvissa. Vuorossa oli Suljettu saari, joka oli ihan ok Scorsesen elokuvaksi. Mutta aivan liian pitkä. Michelle Williams teki kyllä mukiinmenevän suorituksen. Di Capriossa ei ole kyllä sellaista särmää yhtään - pelkkä kansikuvapoika tässäkin elokuvasssa. Leffan jälkeen menimme yhdelle viinilasilliselle Pullmaniin. Sain häneltä lahjaksi yhden dvd-elokuvan nimeltään "Sisareni puolesta". Kivaa, rakastan elokuvia - lajista riippumatta!

Ostin itselleni myös elokuva-aiheisen lahjan. Elokuvien lisäksi rakastan elokuvamusiikkia. Finnkino myy elokuvateattereissaan elokuvamusiikkiboksia, jossa on peräti kahdeksan levyn verran musiikkia sekä koti- että ulkomaisista elokuvista.

Eräältä toiselta ystävältäni sain lahjaksi piirustuslehtiön ja värikyniä. Inspiraationa lahjaan toimi taannoin julkaisemani piirustus, minkä olin tehnyt kuusivuotiaana. Nyt pääsen jälleen piirtämään aurinkoja ja taloja graduilun lomassa - kun en näköjään ole saanut pitkään aikaa piirtää. Minkä taiteilijan maailma on minussa menettänytkään - not!

Read the rest of this entry »

Posted in AJANKOHTAISTA , ELOKUVISSA , TALVI10.

Konsertista ihmissuteen

Viisi elokuvaa kahteen viikkoon on kyllä uusi ennätykseni. Suhteessa siihen, että vielä muutama vuosi takaperin tuskin kävin elokuvateatterin lähellä saati sitten katsonut niitä. No, hyvällä seuralla on merkityksensä ja opintojen helpottumisella (toki gradu on se kaikkein vaativin suoritus). Niin ja sillä, että aloitin vapaaehtoistyö Kino Iiriksessä, missä on tullut vapaaehtoistöiden ohessa katsottua viimeisen kahden viikon aikana kolme elokuvaa: Konsertti, Hääkuvaaja (jonka tosin kävin katsomassa ns. vapaa-ajalla) ja Séraphine. Nämä ovat aiemmin pyörineet Finnkinon Lahden ohjelmistossa, mutta jotenkin olin missanut ne. Hollywood-tuotannosta katsoin Sherlock Holmesin (joka on tavallaan Robert Downey jr:n comeback-elokuva) ja Wolfmanin, joka yritti ainakin olla uskottava kauhuelokuva. 

Konsertti, Hääkuvaaja ja Séraphine kaikkein vaikuttavimmat. Etenkin Konsertti ja César-palkintoja seitsemän kappaletta kahminut Séraphine koskettivat hyvällä näyttelijäsuorituksillaan ja tarinakerronnallaan. Konsertissa myös elokuvamusiikki otti mukaansa heti alkuminuuteilta lähtien. Saa nähdä, onko elokuvia tiedossa tälläkin viikolla. Kino Iiriksessä olisi Rakkaus elokuvassa -seminaari, jossa luennoi muun muassa televisio- ja elokuvatutkija Veijo Hietala. Kai sitä on ainakin tuo Rakkaudella Maire käytävä katsomassa..

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , TALVI10.

Pientä säätöä

Elokuvavuosi 2010 alkoi omalta kohdaltani perinteisellä Hollywood-hömppäkomedialla "Pientä säätöä" (It´s complicated). Nancy Meyersin (muun muassa Holiday) ohjaamassa ja käsikirjoittamassa romanttisessa komediassa (tämä kai on oikea lajityyppi) pääosaa tekevät elokuvaurastaan luopuva Alec Baldwin ja Golden Globe-voittaja Meryl Streep. 

Tarina kertoo eronneesta pariskunnasta, jotka yrittävät eron jälkeen jatkaa elämäänsä kukin tahollaan. Jake (Baldwin) nai nuoren ja kauniin uranaisen, mutta Jane (Streep) hoitaa ravintolan pyörittämistä elellen isossa talossaan yksin. Tietenkin vanha suola alkaa janottaa, ja erityisesti Jake huomaa sen vehreämmän nurmen olevan sittenkin aidan toisella puolella. Jaken ja Janen uudelleenlämmitelty suhde saa alkunsa New Yorkissa, jonne pariskunta on saapunut viettämään Luke-poikansa valmistujaisia. Hämyinen tanssilattia vaihtuu pian loistohotellin lakanoiden väliin. Jake on tyytyväinen saatuaan entisen vaimonsa vietellyksi, mutta Jane potee morkkista - petetystä on yllättäen tullut pettäjä. Oman mausteensa suhdesoppaan tuo arkkitehti Adam (mainiossa vedossa yhä oleva Steve Martin), jonka erossa särkynyt sydän alkaa sykkimään uudelleen kohteenaan tietenkin Jane. Tarina huipentuu Luken valmistujaisbileisiin ja seuraavan aamun tunnelmiin. 

Romanttisten komedioiden ystävänä  täytyy antaa Meyersille tunnustus erityisesti  kahdesta asiasta: vaikean aiheen käsittelemistä komedian keinoin ja näyttelijävalinnasta. Alec ja Meryl sopivat eronneeksi parikunnaksi kuin nakutettu - ikäähän näyttelijöillä on jo sen verran, että tarina on uskottava. Steve Martin tekee oivan sivuroolin eikä tuntemattomatkaan sivuosanesittäjät jää paitsioon (Meyers on sanonut Star!-kanavan haastattelussa, että hän roolittaa elokuvan pääosat jo kirjoitusvaiheessa). Aihe on jopa romanttiselle komedialle vaikea ja eron tuskan kokeneille kipeähkö, mutta parissa tunnissa on naurettu sellaiset naurut ettei paremmasta väliä! Suosittelen kaikille ko.lajityypin ystäville ja leffapäiväksi joko lauantaita tai sunnuntaita - missään nimessä tämä ei ole arkileffa.. Muutamista kliseistään huolimatta ***1/2. Sitähän se elämä välillä on, pientä säätöä..

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , TALVI10.

Kinoa ja Cocoa

Muutama merkintä sitten kerroin tuoreesta elokuvaan liittyvästä harrastuksestani. Viime viikonloppuna se sitten alkoi: vapaaehtoistyö Kino Iiriksessä (PHEK:n omistama elokuvateatteri). Hoidin sekä lauantaina että sunnuntaina lipunmyynti-vahtimestarin töitä. Tuplapyhistä johtuen oli vilkasta eli asiakkaita riitti jokaiseen näytökseen. Sinänsä alku oli hermostuttavaa, kun en ole aikaisemmin toiminut lipunmyyjänä edes tivolissa. Mutta eihän siinä tarvitse kuin asiakaspalvelutaitoja sekä yhteen- ja vähennyslaskua. Hyvinhän tuo lopulta kai meni. Oli ilo huomata, että ihmiset haluavat edelleenkin suosia pieniä elokuvateattereita Finnkinon sijaan - ja se on hyvä asia se. Erilaisuutta tarvitaan myös elokuvissa.

Olisin voinut mennä väliajalla katsomaan kolmea eri elokuvaa, mutta valitsin yhden - Jan Kounenin ohjaaman Cannes´n filmifestivaaleilla päätöselokuvana näytetyn Coco Chanelin ja Igor Stravinskyn rakkaustarinan (Coco Chanel & Igor Stravinsky). Elokuva on siis kertomus Cocon ja Igorin välisestä intohimoisestakin suhteesta. Suhteesta, joka toisaalta auttoi Stravinskya luomaan uutta musiikkia - mutta toisaalta taas maksoi säveltäjälle hänen perheensä tämän vaimon saatua tietää Igorin ja Cocon suhteesta heidän (siis Igorin perheen) asuessaan Garches'essa sijaitsevassa Cocon kartanossa. Mitään mullistavaa tai uutta tämä kovin rohkeilla seksikohtauksillakin varustettu elokuva ei ajankuvauksesta ja tositarinasta kahden luovan ihmisen välisestä suhteesta tarjoa. Toisaalta heille, jotka eivät ole romanssista kuulleetkaan, niin tämä toimii myös eräänlaisena historiankirjoituksena. Rakkaustarinan jännite hyppii puolelta toiselle kolmiodraamasta jännitykseen siitä, millaisen vastaanoton Cocon muusaama säveltäjän uusi teos saa - edellinen "Kevätuhri" kun päättyi suureen fiaskoon ensi-illassaan vuonna 1913. Katsoja ei voi tarttua juuri mihinkään.

Elokuvasta tekee katsottavan kaksi asiaa: näyttelijätyö ja musiikki. Anna Mouglalis näyttelee muotineroa ja nro 5:n luojaa perin uskottavasti. Cocon tylyys näkyy juuri ilmeissä ja eleissä - siinä, miten hän toisaalta tuhlasi rahaa muotiluomuksiensa sekä parfyymiensa tuotekehitykseen ja toisaalta riisti työntekijöitään ja rakastajiaan. Säveltäjä-neroa näytellyt, Bond-pahiksenakin tunnettu Mads Mikkelsen, vetää roolinsa uskottavasti ja hienotunteisesti. Tosin heille, joille Mikkelsen on jäänyt mieleen Casino Royale -elokuvasta, voi olla vaikeuksia hahmottaa häntä maailmankuuluna säveltäjänä. Musiikki on toinen asia, jonka takia tätä elokuvaa voi jopa suositella. Heti alkusoitosta lähtien on klassisen musiikin ystäville tarjolla vain parasta, mitä leffalipun hinnalla voi vaatia.

Kokonaisuudessaan elokuva oli katsottava, mutta ei missään vaiheessa ylety esimerkiksi Titanicin veroiseksi rakkaustarinaksi. Nähtäväksi jää, mitä tarjoaa Coco Chanel-sarjan riippumaton jatko-elokuva Coco Avant Chanel, jossa Cocoa näyttelee iki-ihana Audrey Tautou.
*** (josta yksi musiikista ja näyttelijäsuorituksista).

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , TALVI09.

Ei kannata rakastua

Katsoessani vihdoin ja viimein paljon puhutun "Miehet, jotka vihaavat naisia" -elokuvan mieleeni iski auttamattomasti deja vu. Ensimmäisten 20 minuutin aikana olin varma, että tuijotin David Lynchin mainiota ja legendaarista "Twin Peaks" -sarjaa - sen verran oli tarinassa yhteneväisyyksiä (ehkä sitten Larsson on oppinut mestareilta, tiedä häntä). Mutta onhan Niels Arden Oplevin ohjaama ruotsalaisjännäri toki sekä henkilögallerialtaan että lopulliselta juoneltaan erilainen.

Elokuvan päähenkilö, toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan herjauksesta vankilaan. Odottaessaan tuomion täytäntöönpanoa hänet palkataan tutkimaat mediamoguli Henrik Vangerin kadonnutta veljentytärtä Harriettia. Apua Blomkvist saa yllättävältä taholta - toimittajan elämää penkoneelta, kapinallisvaiheeseen jääneeltä Lisbethiltä. Pohattasuvun elämän ja sen likapyykin peseminen ei ole helppoa ja kuten Mikael huomaa, se käy myös terveyden päälle. Yhteistyö Lisbethin kanssa on alkuun vaikeata, mutta saa yllättävän lopun - kuten itse elokuvakin tekee. Toimittajan tekemä selvitystyö valaisee Vanger-suvun menneisyyttä tavalla, joka ei kestä päivänvaloa saati sitten lehtiotsikoita. Tarinalla on traaginen, mutta silti onnellinen loppu.

Paikoin sairaastakin kuvailemisestaan huolimatta elokuva kulkee omaa jännittävää latuaan jännittävästi eikä sorru ennakoitavuuksiin. Näyttelijätyö on soljuvaa ja etenkin Noomi Rapace tekee raadollisen näyttelijätyön kapinallisena nuorena aikuisena, joka etsii kestävää ihmissuhdetta sairaassa maailmassa. Kirjaa lukemattomalle tätä voi suositella hyvällä omatunnolla - tiedä sitten, miten kirjan sovitus on onnistunut. Ja trilogian kakkososakin on jo ehtinyt teattereihin, saa nähdä milloin sitä ehtii..
*** 1/2

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , SYKSY09.

Rakkaustarina tämäkin

Meistä jokainen vähänkään rakkaudesta tietävä on monesti kuullut kauniit korintolaiskirjeen (1.Kor. 4-7) sanat: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.."

Korintolaiskirjeen sanat tulevat lihaksi Fred Cavayén elokuvassa Kaiken se kestää (Pour elle, 2008). Tavallisen ranskalaisperheen tavallinen arki kokee kovan kolauksen, kun perheen äiti Lisa (Diane Kruger) pidätetään epäiltynä pomonsa murhasta. Perheen isä Julien (mainio Vincent Lindon) järkyttyy suuresti vaimonsa kohtalosta. Jouduttuaan vankilaan Lisan mielenterveys alkaa pettää ja perheen Oscar-poika (Lancelot Roch) vieraantuu äidistään. Jotain on tehtävä ja pian. Auringonpaisteessa paistatelleen Julien on tullut aika yhä enemmän kulkeutua hämärämaailman varjoihin, jotta hänen rakkautensa Lisaa kohtaan ei häviäisi ikuisuuden laaksoihin. Alkaa armoton taistelu aikaa vastaan maailmassa, jossa ei virheisiin ole varaa. Ja kaikkien yllätykseksi suhteet Julien vanhempiin syventyvät ja paranevat tarinan edetessä kohti jännittävää loppuaan.

Kaiken se kestää on film noiria parhaimillaan. Tummasävytteisessä elokuvassa ei liioin ilon hetkiä näytetä, mutta yllättävä loppu ja ammattimainen näyttelijätyö pakottavat katsomaan elokuvan loppuminuuteille saakka. Allekirjoittaneen elokuvanautinnosta teki em. asioiden lisäksi mainion se, ettei koko salissa ollut näytöksen ajankohdan takia (klo 11) muita katsojia - privaattinäytös siis. ****

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , SYKSY09.

Lukija ja kokija

Jälleen loppuviikko. Viikko on ollut aika työntäyteinen ja kotona on käyty taas kääntymässä. Mutta ihan ok viikko tähän asti *koputtaa puuta*. Mielenkiintoisia ihmisiä on tavattu (miten joidenkin kanssa voi tulla hyvin toimeen) ja mielenkiintoisia asioita pyörii päässä. Toivottavasti niistä asioista tulee myös mielenkiintoisia lopputulemia. Saa nähdä.

Viime lauantaina katsoin vihdoin Lukijan (The Reader). Rakkauselokuvaksi tuota kai voisi kutsua, joten tiedossa oli kosteita silmäkulmia. Kate Winslet oli mainio rohkeine (alaston)esiintymisineen ja Oscar-pysti matkasi helmikuussa oikeaan osoitteeseen. Ainoa asia, mikä jälleen haittasi katsojakokemusta, oli se kieli: englanti ei edelleenkään anna uskottavuutta Saksasta ja sen historiasta kertovalle elokuvalle. Toisaalta käsikirjoitus ja näyttelijäsuoritukset antoivat kieliasian anteeksi. ****

Heti seuraavana päivänä katselin dvd:ltä suomalaisen Blackoutin. Meinasin taannoin käydä sen oikein elokuvissa katsomassa, mutta kuultuani leffan juonesta en innostunut (muistutti liikaa Bourne-trilogiaa). Eikä tuo dvd-katsominenkaan ollut mikään nautinnollinen kokemus. Petteri Summanen oli ok elokuvan päähenkilönä, (tosin Eppu Salminen olisi ollut parempi vaihtoehto), mutta muuten elokuvan punaisesta langasta ei oikein saanut irti. JP Siili teki muuten elokuvassaan hitchcockmaisen cameo-roolin, ihan vaan triviana. ** Tulevana viikonloppuna pitäisi nähdä vihdoinkin tuo Miehet, jotka vihaavat naisia.

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , KESÄ09

Eläviä kuvia

Minulla on jäänyt kokonaan käsitelemäti kaksi toisestaan poikkeavaa elokuvaa, jotka olen käynyt katsomassa - Enkelit ja Demonit sekä Rajattu maa. Ron Howardin ohjaaman sekä Tom Hanksin ja Ewan McGregorin tähdittämä Enkelit ja Demonit käsittelee Vatikaanin salaista maailmaa aina paavin valitsemisesta lähtien. Vatikaania uhkaa katoaminen maailmankartalta. Katolisen kirkon epäsuosioon Da Vinci -koodin myötä joutunut Robert Langdon kutsutaan ratkaisemaan salamyhkäisen koodin arvoitus pommi-iskujen ehkäisemiseksi sekä siepattujen kaardinaalien pelastamiseksi. Matkallaan hän joutuu keskelle tieteen ja kirkon sotaa joutuen puolustamaan edustamaansa ammattikuntaa. Elokuva tarjoaa ikuisen kiistan lisäksi häivähdyksen salattua Vatikaanin maailmaa, joka kaikille katsojille ei välttämättä ole tuttu. Da Vinci -koodin "jatko-osa" ei tarinan kiehtovuudessa kuitenkaan yllä edeltäjänsä tasolle, vaikka näyttelijätyö on etenkin Hanksin ja McGregorin osalta toimivaa. Ayelet Zurer naispääosan esittäjänä suoriutuu osastaan hyvin, vaikkei Audrey Tautoun kaltaista karismaa omaakaan. ***

Wayne Kramenin ohjaama Rajattu maa käsittelee kunnianhimoisesti ja rohkeasti Yhdysvaltojen maahanmuuttopolitiikkaa. Kyseessä on ilman varsinaista juonta omaava, monitarinainen kertomus laittomista maahanmuuttajista, jotka tulevat hakemaan suurelta mantereelta kotimaastaan puuttuvaa onnea. Harrison Ford on maahanmuuttoviranomaisen alaisuudessa toimiva poliisi, joka ymmärtää ihmisiä heidän ahdingossaan. Ratsatessaan tehtaita hän törmää lukuisiin ihmiskohtaloihin, jotka kietoutuvat myös muiden elokuvasta kertovien ihmisten elämään. Heillä kaikilla on yhteinen unelma: tulla Yhdysvaltain kansalaiseksi ja ottaa oman palansa suuresta onnenkakusta. Unelma ei ole helppo toteuttaa, sillä kansalaisuusmenetelmä on monimutkainen eikä viranomaistasolla tunneta armoa.

Rajattu maa on oiva osoitus siitä, että poliisillakin on tunteet. Se liputtaa myös sananvapauden puolesta - sen, jota ei 9/11 -tapahtumien jälkeen tunnu Yhdysvalloissa olevan. Myös uskonto antaa oman mainion mausteensa kokoelmalle tarinoita. Kramer käsittelee monitasoisesti juutalaisuutta, ateismia ja muslimin elämää - miten uskonto vaikuttaa siirtolaisuuteen ja Yhdysvaltain kansalaiseksi tulemiseen. Rajattu maa yllätti positiivisesti ennen kaikkea aiheen käsittelytavan ansiosta. Miten saavuttaa onni ja menettämättä omaa identiteettiään ja omia tapojaan? Yhdysvallat - kansalaisuuksien ja uskontojen sulatusuuni vaatii koviakin keinoja onnen saavuttamiseksi. Suosittelen elokuvaa lämpimästi kaikille - älkää antako Harrison Fordin nimen hämärtää mielikuvaanne elokuvasta. ****

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , KESÄ09

Haluatko Slummien miljönääriksi?

Oscar-rohmu ja romanttiseksi draamaksi luokiteltu Slummien miljonääri on enemmän kuin kahden tunnin elokuva Intiasta (vaikkakin englanniksi puhuttuna). Se on elokuva sekä veljellisestä että palavasta rakkaudesta - rakkaudesta, jonka edessä vaikeudet on tehty voitettavaksi. Elokuva on myös yhteiskunnallinen opetusohjelma tarkoituksenaan avata maailman silmät slummien (jota on kaikissa kaupungeissa) kurjuudelle. Ohjaaja Peter Boyle (muun muassa Trainspotting) peräänkuuluttaa maailmaa, jossa kaikilla ihmisillä olisi siedettävät asuinolot.

Aloitetaanpa alusta. Olipa kerran kaksi veljestä, Salim ja Jamal, jotka elävät Mumbain slummialueella tavallista pikkupoikien elämää. Veljeksistä Jamal on järkevä ja asioita harkitseva, kun taas Salim villi ja alati vaikeuksiin joutuva. Poliittisen vainon takia veljeksistä tulee orpopoikia, jotka joutuvat eroon äitinsä lisäksi kotikylästään. Poikien etsiessä paikkaansa yhteiskunnassa muskettisoturien joukkoon liittyy Latika (ihastuttava Freida Pinto) , johon Jamal tykästyy silmänräpäyksessä.

Orpojen tie Intiassa on pitkä ja kivinen, mutta kaikki näyttää pikku hiljaa valoisalta - vai näyttääkö sittenkään? Jamal (Dev Patel) on voittamassa 20 miljoonaa rupiaa "Haluatko miljönääriksi" -visailun paikallisessa versiossa joutuen poliisin hampaisiin huijausepäilyn vuoksi, Salim (Madhur Mittal)työskentelee mafioson palveluksessa ja Latika on naitettu tälle roistolle, jota lopulta kiinnostaa ainoastaan oma hyvinvointinsa.

Boyle kuljettaa tarinaa mestarillisen leikkauksen keinoin. Koko elokuva on kuin kasa lukuja kertomuksessa, joka saa huipennuksensa viimeisen puolen tunnin aikana. Ennalta-arvattava loppukaan ei pilaa elokuvan katsojanautintoa, vaan tarjoaa kahdeksan Oscarin arvoisesti niin maantieteellisiä kuin romanttisiakin elämyksiä. ****

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , KEVÄT09

"Eläköön Pyhä Saksa!!"

Toinen maailmansota ja etenkin Natsi-Saksa on aihe, josta on veistetty lukemattomia elokuvia. On Schindlerin listaa, Veteen piirrettyä viivaa ja onpa Hitleristä itsestäänkin tehty muutama elokuva. Elokuvilla on yhteistä se, että ne perustuvat tositapahtumiin ja ne on tehty siksi, ettei ihmiset koskaan unohtaisi tuota järkyttävää ajanjaksoa ihmiskuntamme historissa.

Tom Cruisen tähdittämä Operaatio Valkyrie ei tee poikkeusta. Tämä tosipohjainen elokuva kertoo kovin erikoisen ja erilaisen tarinan. Pääosissa eivät ole Natsi-Saksan lähes sukupuuttoon hävittämät juutalaiset, eivät keskitysleirillä viruneet punavangit vaan saksalaiset sotilaat - tarkemmin sanottuna Saksan armeijan (Werhmacht) upseeristo eversteistä kenraaleiksi, jotka ovat kyllästyneet sotaan ja haluavat päästä siitä eroon hinnalla millä hyvänsä. Elokuvan päähenkilö, eversti Claus von Stauffenberg (Tom Cruise) haavoittuu vuonna 1944 Afrikan komennuksen aikana ja palaa vammauteena takaisin kotimaahansa. Saksa ei kuitenkaan ole entisensä - liittoutuneet ovat aloittaneet maahyökkäyksen ja Saksan tappio näyttää varmalta. Jo pitkäään sotaan kyllästynyt Von Stauffenberg tuumii yhdessä muiden samanhenkisten kanssa, että on tullut aika laittaa toiselle maailmansodalle piste. He ovat varmoja siitä, että sota voidaan lopettaa vain yhdellä tavalla - tappamalla ylipäällikkö Hitler.

Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo. Hankkeen tiellä on Hitlerin esikunnan lisäksi pelkurimaiset upseerit, jotka eivät uskalla tai halua vastustaa ylipäällikköään. Eversti von Stauffenberg onnistui kuitenkin vakuuttaa muutama avainhenkilö siitä, että hanke (niin sanottu Heinäkuun 20. päivän salaliitto) on kannatettava ajatus hurjista riskeistään huolimatta. Von Stauffenbergin onnistuu kuljettaa pommi Hitlerin Sudenpesään ja hetken, kuten jokainen historiaa lukenut tietää, näyttää siltä, että sota on ohitse. Vallankumouksen varalle perustettu reservijoukko asettuu valtaan ja muun muassa SS:ää puhdistetaan "sotarikollisista". Hitlerin salamurhahanke osoittautui liian vaikeaksi tehtäväksi (sattumalla on tässäkin tarinassa osuutensa) ja alkaa takaisinmaksun aika. Hitleriä vastustaneet joutuivat huomaamaan, että riskit olivat sittenkin liian suuria.

Elokuvan näyttelijäkaarti osoittaa Tom Cruisen johdolla, että myös amerikkalaiset osaavat tehdä saksalaishistorista kertovan elokuvan. Tehosteita ei ole paljoa, mutta muutama sotilas kuitenkin on saatu kulkemaan pitkin Berliinin katuja. Elokuvan negatiivisia puolia on kuitenkin sen amerikkalaisuus. Natsit puhuvat puhdasta elokuvan läpeensä englantia (tosin Cruisen kielitaidosta saadaan näyte elokuvan ensiminuuteilla). Olisin mielelläni kuullut, aivan kuten Baader-Meinhof-Komplexissa, saksaa saksalaisista kertovassa elokuvassa. Mutta eihän nuo yhdysvaltaiset elokuvakatsojat jaksa lukea tekstityksiä *huokaus*.

Operaatio Valkyrie on esimerkki siitä, miten sodan ja Saksan upseeriston suorittamat kauheudet ovat jyränneet allensa tarinan ihmisistä, jotka väsyneinä ja tappion jo kaukaa nähneenä halusivat muutosta. Viimeiseksi Hitlerin salamurhahankkeeksi jäänyt operaatio on jäänyt historian hämäriin keskitysleirien ja muiden sodan kauheuksien loistaessa ihmisten mielissä. Kuitenkin historian lehdillä on oma paikkansa henkilöille, jotka yrittivät pelastaa sen, mikä pelastettavissa oli.

Elokuva on "kunnianosoitus" sekä von Stauffenbergille itselleen että muille saksalaisupseereille, jotka maksoivat salamurhahankeista sekä omalla että perheidensä hengellä - pyhän Saksan puolesta, kuten von Stauffenberg asian ilmaisi. Toisaalta voidaan aiheellisesti kysyä, voiko kunniaa osoittaa upseereille, jotka olivat vastuussa satojentuhansien ihmisen tappamisesta). Operaatio Valkyrie kuitenkin osoitti, että meissä kaikissa, olimme me kuinka pahoja ja minkä hirmuvallan alla tahansa, on lopulta jotain hyvää, jotain inhimilistä - jotain, joka mahdollisesti pelastaa sadattuhannet viattomat varmalta kuolemalta. Jos elokuvan jättää katsomatta pelkästään Cruisen takia, niin paljon menettää. Jos minä kestän Tompan, niin kyllä sinäkin! ***1/2

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , TALVI09.

Jää hyvästi, alikersantti Lehto

Minun piti tässä merkinnässäni kertoa lauantaina näkemästäni Operaatio Valkyrie -elokuvasta, mutta sen sijaan lausun oman kunnioitukseni edesmenneelle Åke Lindmanille. Hänet tituuleerattiin lukuisissa muistopuheissa viimeiseksi todelliseksi vanhan ajan elokuvatähdeksi ja syystä. En usko, että kukaan nykyohjaajista tai edes näyttelijöistä yltäisi koskaan Åken tasolle.

Konnamaisella Åkella oli rujot kasvot, mutta siviilissä lämmin sydän - harmi, ettei minulla ollut koskaan kunniaa tavata häntä. Elokuvat, muun muassa Tuntematon Sotilas ja Myrskyluodon Maija säilyvät ikuisesti ihmisten mielissä. Hänellä on nyt varmaan hyvä olla. Voimia Pirkolle ja tyttärelle.

Ei täällä auta itku. Saatanallinen ralli päälle vaan. Se on raakaa peliä kun hevoset nai, siinä tanner jyskää ja aitaa kaatuu.

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , TALVI09.

Kulttuuria kolmella eurolla

Harvoin on ollut yhä runsaasti tarjolla kulttuuria kolmella kolikolla (siis eurolla), kuin tälla viikolla. Keskiviikkona kävin kaverin kanssa Lahden radio- ja televisiomuseossa, jossa oli viimeistä päivää Ransu 30v-näyttely. Todella mielenkiintoinen näyttely, sillä itsekin olen Karvakuonoja katsellut televisiosta silloin joskus kauan sitten. Ja miksei vieläkin, sillä uusintojahan tulee aina silloin tällöin muun muassa Karvakuonojen kesäseikkailuista. Ransu-näyttelyn katsastettuamme siirryimme alakerran radio- ja tv-näyttelyyn, joka oli todella mielenkiintoinen. Miten tekniikka onkin kehittynyt vuosikymmenten aaatossa! Eikä ollut näyttelyt kalliita - opiskeijoilta kolme euroa!

Eilen piipahdin Tennispalatsin kymppisynttäreillä. Leffoja oli tarjolla jos jonkinlaista naurettavaan hintaan (eurosta alkaen) ja ihmisiä oli "muutama" juhlimassa - jotkut jopa viettivät koko yönsä elokuvateatterin pimeydessä. Itse tsekkasin "Operaatio Valkyrien", josta tarkemmin seuraavassa merkinnässä. Mieli olisi tehnyt katsastaa muun muassa kehuttu "Lukija" sekä Che Guevarasta kertova "Che - sankarini", mutta salitreeni ja sulkapallomittelö hyvän ystävän kanssa kutsuivat. Tänään oli olo kyllä treenatun mukainen, hiukka hapoilla. Pitäisi treenailla ja pelailla viikoittain, mutta yksinään on hiukan huono ao. asioita tehdä.

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , TALVI09.

Got Milk?

Jos Mickey Rourke teki hämmästyttävän roolisuorituksen elämän hylkimänä vapaapainijana, niin samaan yltää Madonnan siippana tunnettu Sean Penn homoaktivisti Harvey Milkinä. Oli pakko käydä keskiviikkona katsomassa, mistä tuossa kahdeksan Oscar-ehdokkuuden elokuvassa on oikeastaan kysymys - itse kun en ollut kuullutkaan koko miehestä ennen tätä elokuvaa.

Elokuva sijoittuu hippikaupunki San Franciscoon, johon alkoi muodostumaan 1970-luvulla Harvey Milkin avustuksella myös homoyhteisö Castron kaupunginosaan. Kaupunkiin ei ollut helppo sopeutua, sillä seksuaalisesti poikkeavia karsastettiin Yhdysvalloissa kuin lepratautista. Ja vielä kun tehtävänä oli nousta vallanytimen huipulle - San Franciscon kaupunginvaltuustoon, ensimmäisenä julkihomona.

Milkillä oli Martin Luther Kingin tapaan unelma. Tuo unelma oli saada heteroyhteisö hyväksymään seksuaalinen vähemmistö ja heidän oikeutensa työhön sekä toimeentuloon valtaväestön ohella.

Apunaan Milkillä kohti vallankäytäviä ja suvaitsevaisuutta on ensimmäisen elämänkumppaninsa Scottin lisäksi joukko tulevia vähemmistöaktiviseja. Milkin unelmaa suvaitsevasta maailmasta haluaa särkeä kaksi ihmistä - heteroväestön oikeuksia henkeen sekä vereen puolustava Dan White (hienon roolityön tehnyt Josh Brolin) ja laulaja Anita Bryant. Milk päättää vastoinkäymisistään huolimatta yhteisön ja pormestari George Mosconen (Victor Garber) tuella pyrkiä kohti homojen oikeuksia tunnustavaa kaupunkia. Muttan kuten Martin Luther King, myös Milk joutui unelmastaan maksamaan kalliin hinnan. Kuitenkin tuo hinta on arvonsa väärti.

Milk on hieno sekoitus Painijan tavoin dokumentaarista henkilökerrontaa, jonka aika-paikka-kerronta poukkoilee mestarillisen leikkaustyönsä avulla nykyhetkestä historiaan. Homot kuvataan elokuvassa poikkeuksellisen rohkeasti ja miksei kuvattaisin - kyse on kuitenkin tositarinaan pohjautuvasta elämäntarinasta, jossa seksillä on voimakas ja tärkeä merkitys. Näyttelijätyö on myös silmiähivelevää. Sean Penn ei tähtistatuksestaan huolimatta jätä muita varjoonsa, vaan antaa esimerkiksi Brolinin näyttää kykynsä vanhollisena arkkivihollisena. Elokuvan ennalta-arvatta loppukaan ei elokuvanautintoa pilaa - päinvastoin herättää katsojan kysymään: Miksi näin annettiin tapahtua? Suosittelen Milk-elokuvaa kaikille draaman ystäville sekä opetuselokuvana heille, jotka eivät ihmisen seksuaalista poikkeutta (tahdo) ymmärrä. ****



Niin. Nähtäväksi jää, kumpi parhaan miespääosa-Oscarin sunnuntaina pokkaa: Mickey Rourke vai Sean Penn? Kummatkin tekevät elokuvissaan "paluun tähtitaivalle", vaikkei Penn ehkä sieltä koskaan ole pudonnutkaan. Itse kallistun varovaisesti Rourken kannalle. Pennin voitto ei kuitenkaan minulle mikään pettymys olisi - päinvastoin.

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , TALVI09.

Voitto tai kuolema

RAF (Rote Armee Fraktion) on kirjainlyhenne, joka ei jättänyt ketään kylmäksi 1970-luvulta aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Andreas Baaderin ja Gudrun Ensslin (sekä myöhemmin Ulrike Meinhofin) luotsaama terroristiryhmä masinoi tuhoa kommunismin nimissä niin jaetussa Saksassa kuin muuallakin maailmassa.

Loppuvuonna 2008 ensi-iltansa saanut Uli Edelin ohjaama ja Stefan Austin kirjaan perustuva Baader-Meinhof-Komplex on nimensä mukaisesti kertomus RAF:n synnystä, sen noususta ja uhosta kahden sukupolven näkökulmasta katsottuna (on syytä tarkentaa, että RAF ja Baader-Meinhof ovat kaksi erilaista ryhmittymää ryhmän sisällä; RAF muodustui Baader-Ensslin-Meinhof -kolmikosta ja Baader-Meinhof muista "kapinallisista" johtoportaan jouduttua vankilaan). Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun lopun Saksan liittotasavaltaan, missä Vietnamin sodan kauhuihin kyllästyneet opiskelijat lakkaavat välittämästä korulauseista ja tyhjistä lupauksista - ihanteinaan kommunismi ja Che Guevaran "Voitto tai kuolema" sankarimyytti.

Paljon pahuutta on ilmassa kirjojen vaihtuessa vaihtuvat kiviin, polttopulloihin ja lopulta aseisiin taistelussa kapitalistista maailmaa vastaan. BMK-kolmikko ja elokuvan kehys muodostuu kolmesta henkilöstä - Baaderista (Moritz Bleibtreu), Ensslin (Gudrun Ensslin) ja Meinhof (Martina Gedeck), joiden elämää ja taistelua niin maailmaa kuin ryhmädynamiikkaa vastaan tarkastellaan koko elokuvan ajan. Tarina kulkee jouhevasti ryhmän syntymästä RAF:n ensimmäiseen kuolemaan - voitosta voittoon tarjoten niin raakaa väkivaltaa kuin eroottista iloittelua.

Jo näyttelijöiden roolisuoritukset tekevät elokuvasta katsomisen arvoisen. Etenkin Moritz Bleibtreun roolisuoritus Andynä ei jätä katsojaansa kylmäksi. Samaan hengenvetoon on todettava, että Martina Gedeckin Meinhof-tulkinta jää etenkin lopussa hieman muiden näyttelijöiden jalkoihin. Myös tarinan historiallinen totuus lisää elokuvan mielenkiintoa - tosin elokuvasta saa enemmän irti, mikäli on edes joskus kuullut ko. ryhmittymästä. Myös lukeminen vuodesta 1968 auttaa asiaan. Itse olin ennen elokuvaa lukenut Ulrike Meinhofista tehdyn väitöskirjan "Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta" - tiedä sitten, oliko se hyvä vai huono asia elokuvan seuraamisen kannalta.

Elokuvan loppu ei ole, kuten arvata saattaa. Innostus anarkismiin ja radikalismiin kääntyy pian katkeriksi kyyneleiksi ja eloonjäämistaisteluksi, jossa ei voittajia ole - kuolemaa sitäkin enemmän.

Baader Meinhof Komplex taistelee parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarista ja ainakin ennakkoarvioissa palkintoa voidaan Saksaan odottaa. Se, uppoaako erityisesti amerikkalaisiin akateemikoihin terroristiaiheinen elokuva, jää nähtäväksi. *** 1/2

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , TALVI09.

Painii elämänsä kanssa

Himmeäksi tähdeksi Hollywoodin taivaalla hiipuneen ja itsemurhan partaalla käyneen Mickey Rourken The Wrestler - Painija ei ole jättänyt ketään kylmäksi. Elokuva nappasi Cannesin Kultaisen Leijonan ja sitä pidetään yhtenä vahvimmista Oscar-voittajaehdokkaista. Arvostelijoiden lisäksi myös katsojilta on tullut kiitosta - vuodet eivät ole kohdelleen häntä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta Mickey on tullut takaisin!

Rourken elämää heijastava, dokumentaarisia piireitä saava elokuva on raadollinen kuvaus suoritusyhteiskunnastamme, jossa ihmisen arvo on yhtä kuin hänen taitonsa miellyttää ihmisiä. Rourken esittämä showpainija Randy The Ram on parhaansa päivät nähnyt kehäraakki. Itseään rakastavan painijan jokainen ottelu ja jokainen ruhje vie lähemmäksi kohti lopullista tuhoa.

Erään rankan ottelun jälkeen painija kuitenkin pysähtyy miettimään sitä kaikkein tärkeintä asiaa elämässä - toisen ihmisen rakkautta. Pätkätöihin ja yksinäisiin öihin kyllästynyt yksinäinen susi haluaa elämältään muutakin kuin verta ja irtonaisia hampaita. Etäinen suhde tyttäreen ja ihastuminen tanssijatyttöön pakottavat Randyn valintojen eteen. Lopulta hän tulee kuitenkin huomaamaan ihmisluonteen kylmyyden ja lujuuden - kukin tehköön sitä, mitä oikeasti rakastaa.

Vajaa kaksituntinen elokuvaelämys ei pettänyt katsojiaan. Moni takertui tuoliinsa painikohtausten aikana, jolloin veri lensi ja Randyn tuska välittyi katsomoon hämmästyttävän aidosti. Katsoja myös myötäeli Randyn pakertamisen dead-end-jobissa paikkakunnan valintamyymälässä. Rourken näyttelijäsuoritus oli kuin elävästä elämästä, jossa ihmisten pitää henkensä pitimiksi tehdä sitä, mitä on tarjolla. Kaikkein vakuuttavin oli elokuvan lopussa Randyn pitämä puhe tähtielämän raadollisuudesta (Mickey kuulemma suostui elokuvaan lopullisesti vasta silloin, kun hän sai uudelleenkirjoittaa tuon pitämänsä puheen). Kerrassaan loistavaa tekstiä!

Jos Mickey Rourken sielua riipaiseva suoritus vakavoitti katsojan, niin saman tekee myös Cassidya/Pamia esittävän Marisa Tomein huikaiseva rooli miesseuraa janoavana tissitanssijattarena. Hänen esittämänsä roolihahmo taiteilee Randyn tavoin (elämän) kehässä keikutellen lanteitaan ja miellyttäen ihmisiä - sillä erotuksella, että Pam tekee työtään vain ja ainoastaan lastensa takia. Tomein otteista huokuu ammattilaisuus ja kyky ottaa jokainen rooli vakavasti. Näyttelijätär ei piilottanut itseään sijaisvartalon taakse, vaan toi rohkeasti hämyisessä tavernassa naisteutensa esille tavalla, joka uhkaa jättää jopa Sharon Stonen vilauttelun Basic Instinctissa toiseksi.

Jos ette ole Rourken elokuvia ennen nähneet, niin käykää ihmeessä viimeistään nyt. Soisin erittäin mielelläni hänelle tämän ensimmäisen henkilökohtaisen Oscarinsa - kuukauden päästähän tuo nähdään... ****

Marisa Tomein haastattelu

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , TALVI09.

Happy-Go-Lucky

Aatonaaton ratoksi kävin Kinoiiriksessä katsomassa paljon kehutun "Happy-Go-Luckyn". Elokuva ei jättänyt kylmäksi, vaan tarjosi kahden tunnin verran laadukasta brittielokuvaa. Onnellisuus, jota me kaikki haemme kaikkialta, on elokuvagenressä klisee, mutta Mike Leigh on saanut aiheesta paljon irti.

Poppy (Sally Hawkins) on kolmekymppinen ala-asteen opettaja, joka huokuu onnellisuutta ja levittää sitä niin laitapuolen kulkijalle kuin autokoulun opettajalleenkin - tanssien flamencoa ja pyöräillessäänkin. Poppy ei osaa teeskennellä, vaan on oma (toisten mielestä ärsyttävä) itsensä niin kämppäkaverin kuin perheenjäsenienkin seurassa. Sinkkuna hyvin viihtyvän kaunokaisen elämä saa käännekohtansa, kun hän tapaa koulussa erään fiksun miehen.

Pidin elokuvasta - en siksi, että olen brittiläisen elokuvan ystävä. Tarina on uskottava ja se kulkee sivupoluistaan huolimatta kohti päämääräänsä silti jättäen katsojansa arvailujen varaan. Lisäksi Lontoon kadut huokuvat kesäistä kauneutta tarjoen aidon ja rehellisen elokuvamiljöön.

Elokuvan nähtyäni olen hiukan kateellinen - tahtoisin olla yhtä onnellinen kuin Poppy ja nauttia elämän pienistä asioista. Mutta jokainen on kai oman onnensa seppä.

Read the rest of this entry »

Posted in ELOKUVISSA , TALVI08