keskiviikkona, marraskuuta 25, 2009
marko77
Olin suunnitellut seuraavan merkintäni liittyvän taannoiseen Brysselin-matkaan. Kuvia ja kertomuksia Belgiasta. Mutta arki on tullut väliin - kokouksia, koulujuttuja ja muita pikkukiireitä. Ensimmäinen viikko matkan jälkeen sujui kivasti, mutta nyt on pientä alavireisyyttä ollut havaittavissa. En tiedä, johtuuko kaamoksesta (eli siitä, ettei maassa eikä edes puussa ole lunta) vai tarttuuko blue muista ihmisistä. Naamakirjaystävien tilaviestit kun ovat olleet sadattelua jatkuvasta sateesta, usvasta ja pimeästä. Minua sää ei ole haitannut, sillä se on asenne- ja pukeutumiskysyms.
En voi silti olla myöntämättä sitä tosiasiaa, että tunsin itseni alkuviikosta oheiseksi repustani roikkuvaksi klovniksi (ostettu Kontti-tavaratalosta) jonglööraten kolmella pallolla yksipyöräisellä ajaen. Narriksi, joka viihdyttää muita ihmisiä muttei itse ole kovinkaan onnellinen (kai). Totta kai autan ystäviäni ja kuuntelen heitä - sekä virtuaalisesti että livenä. Useammat ovat sanoneetkin, että minusta tulisi hyvä pappi tai psykologia. No ei poliisia sentään. Joka tapauksessa haluan, että he ovat onnellisia (ja iloisia perheuutisia onkin esimerkiksi Tampereen suunnalta kuulunut) ja voivat luottaa minuun.
Haluaisin viettää
heidän kanssa enemmän aikaa kuin pakolliset heit ja moit tai kahvin verran - juuri viime viikolla näin erästä pitkäaikaista ystävää 10 minuuttia. Parempi sekin kuin ei hetkeäkään - eräitä en ole nähnyt runsaaseen vuoteen. Ongelma on siinä, että heitä on sekä Tampereella että Helsingissä ja itse asun tässä "keskellä". Erilaiset tapahtumat ovat kyllä hieno tapa tavata ystäviä. Tosin en aina pääse niihinkään. Olen missanut sekä tuparit, synttärit ja muuten vaan -bileet sekä huomenna kai ainejärjestön pikkujoulut. Vaikka reissumiehen koti on siellä missä hänen reppunsa, niin ei se helppoa ole etsiä sijaa majataloista.
Ongelma on kai lähinnä siinä, että elämäni on tällä hetkellä odottamista. Odottamista, että saan ensin kandiopinnot päätökseen (ja edes jonkinlaisen tutkinnon), jotta saisin gradun täyteen vauhtiin. Tällä hetkellä sen vauhti ei päätä huimaa. Lisäksi ihmissuhderintamalla ei tapahdu mitään. En tosin tiedä, tulisiko edes tapahtua, sillä on kai parempi keskittyä ensin opintoihin ja sitten muuhun elämään. Tai sitten vaan ikävöin aikaa, jolloin ystävät olivat lähellä (siis lapsuudessa) eivätkä kaukana kuten tällä hetkellä. Yhtä kaikki on oltava kiitollinen terveydestään ja siitä, että saa joka päivä vatsansa täyteen. Tosin Maslowin tarvehierarkia on osoittanut, että elämässä on muutakin kuin ruoka ja päänpäällä oleva katto. Mene ja tiedä.
En voi silti olla myöntämättä sitä tosiasiaa, että tunsin itseni alkuviikosta oheiseksi repustani roikkuvaksi klovniksi (ostettu Kontti-tavaratalosta) jonglööraten kolmella pallolla yksipyöräisellä ajaen. Narriksi, joka viihdyttää muita ihmisiä muttei itse ole kovinkaan onnellinen (kai). Totta kai autan ystäviäni ja kuuntelen heitä - sekä virtuaalisesti että livenä. Useammat ovat sanoneetkin, että minusta tulisi hyvä pappi tai psykologia. No ei poliisia sentään. Joka tapauksessa haluan, että he ovat onnellisia (ja iloisia perheuutisia onkin esimerkiksi Tampereen suunnalta kuulunut) ja voivat luottaa minuun.
Haluaisin viettää
heidän kanssa enemmän aikaa kuin pakolliset heit ja moit tai kahvin verran - juuri viime viikolla näin erästä pitkäaikaista ystävää 10 minuuttia. Parempi sekin kuin ei hetkeäkään - eräitä en ole nähnyt runsaaseen vuoteen. Ongelma on siinä, että heitä on sekä Tampereella että Helsingissä ja itse asun tässä "keskellä". Erilaiset tapahtumat ovat kyllä hieno tapa tavata ystäviä. Tosin en aina pääse niihinkään. Olen missanut sekä tuparit, synttärit ja muuten vaan -bileet sekä huomenna kai ainejärjestön pikkujoulut. Vaikka reissumiehen koti on siellä missä hänen reppunsa, niin ei se helppoa ole etsiä sijaa majataloista.Ongelma on kai lähinnä siinä, että elämäni on tällä hetkellä odottamista. Odottamista, että saan ensin kandiopinnot päätökseen (ja edes jonkinlaisen tutkinnon), jotta saisin gradun täyteen vauhtiin. Tällä hetkellä sen vauhti ei päätä huimaa. Lisäksi ihmissuhderintamalla ei tapahdu mitään. En tosin tiedä, tulisiko edes tapahtua, sillä on kai parempi keskittyä ensin opintoihin ja sitten muuhun elämään. Tai sitten vaan ikävöin aikaa, jolloin ystävät olivat lähellä (siis lapsuudessa) eivätkä kaukana kuten tällä hetkellä. Yhtä kaikki on oltava kiitollinen terveydestään ja siitä, että saa joka päivä vatsansa täyteen. Tosin Maslowin tarvehierarkia on osoittanut, että elämässä on muutakin kuin ruoka ja päänpäällä oleva katto. Mene ja tiedä.
Posted in
Tekstit
