Itkua yössä (eli tyynyyn jälki jää)

Eilen oli nukkumaan mentäessä henkisesti paha olo. En tiedä...Jotenkin ilta eteni normaalisti, kuten ennenkin. Mutta kun rojahdin sängyn pohjalle, kyynelkanavat aukenivat tunniksi. Tyynyyn jälki jäi, kuten Anne Mattila asian kauniisti on ilmaissut. Kai omalta osaltani työstin ystäväni pahaa oloa, mutta pääsyyllinen on toisaalla.

Itsesääli - siinä suomalaiset (miehet) osaavat rypeä jopa vesiselvänä.

Juttelin erään henkilön kanssa eilen illalla ystävistä ja heidän muistamisestaan - siis pienistä ystävyyden osoituksista; lahjoista, tuliaisista sun muista. "Lahjonta, vaivautuneisuus, älä, ei" Nuo neljä sanaa jäi verkkokeskustelusta päälimmäisenä mieleen ehkä koko loppuelämäkseni.

Pyysin itkiessäi itseltäni hiljaa mielessäni anteeksi sitä, että haluan muistaa niitä harvoja ystäviäni syntymä- ja nimipäivänä tai joskus ihan muuten vaan. Pyysin/pyydän ystäviltäni anteeksi sitä, jos he ovat kokeneet tulleensa vaivatuiksi tai jopa lahjotuiksi. En todellakaan tahdo loukata heitä. Pyydän ystäviltäni anteeksi sitä, että pidän heitä tärkeimpinä ihmisinä, mitä maa päällänsä kantaa. Olin aikeissa mennä yhtä heistä tapaamaan tänään - enää en tiedä, pystynkö. Etten vaan loukkaisi häntä, vaikka hän on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Ostin hänelle syntymäpäivälahjankin, vaikkei ehkä olisi pitänyt. Hänen mielestään ei ehkä olisi tarvinnut, mutta saa nähdä. Vääriä valintoja, osa 2?

Kyllä itkuni pääsyynä täytyy olla oman elämän jos ei nyt surkea tila, mutta kuitenkin jonkinlainen epäonnistuneisuus. Kesä kun ei ole ollut, sitä mitä ehkä odotin - tosin en enää tiedä, mitä odottaa. Tällä hetkellä pitäisi olla jo työelämässä, olla kumppani ja velkaa. Minulla taitaa olla ainoastaan tuota jälkimmäistä. Kyllä se siitä, sanovat ihmiset. Itse en enää ole asiasta niinkään varma.